ARKEA VAI ORAVANPYÖRÄÄ?

EDIT/ Kirjoitin tän tekstin suurimmaksi osaksi reilu viikko sitten sunnuntaina ollessani super kipeenä. Oon nyt jo huomattavasti parempana ja lomailemassa perheen luona Kuopiossa, joten päädyin viimeistelemään tän tekstin uudelleen, ihan vain varmistaakseni, että tässä on joku punainen lanka, jota seurata. :D

Moikka kaikki! 

Mä kirjoittelen tätä postausta puhtaana tajunnanvirtana täältä sängynpohjalta käsin potien järkyttävää kurkkukipua influenssan takapakkina. Huomaan itsestäni, että kun en fyysisesti kykene juuri mitään tekemään, alkaa mun aivolohkot loksahdella kirjoittamista tukevaan asentoon. Siitä onkin taas vierähtänyt tovi, kun viimeksi sanaista arkkuani raottelin paremmin, joten here you are, toivottavasti joku löytää tästä aiheesta tarttumapintaa. Rakastan kirjoittaa teille näitä pohdiskelevampia tekstejä, koska se ajatusten jakaminen puolin ja toisin on palkitsevinta, mitä itse kirjoittamisesta saan. Mutta nyt itse asiaan.

Mun lähipiirissä on noussut viime aikoina esiin oman arjen rutiininomaisuus, josta ollaankin sitten montaa mieltä. Siihen suhtautuminen vaihtelee, ja osa mielellään sivuuttaa koko aiheen. Tää on saanut mut miettimään omaakin arkeani ja vertailemaan mun ja mun läheisten normaalia elämää keskenään. Mikä voi olla niin merkittävästi erilaista omassa elämässä muiden omaan verrattuna, että jokaisen kokemus omasta arjestaan on täysin muista poikkeava? Oon huomannut, että sen pahimmanlaatuisen ahdistuksen aiheuttajana toimii ns. oravanpyörämäinen arki, jossa herätään, mennään kouluun tai töihin, tullaan kotiin, käydään ehkä salilla tai muussa harrastuksessa ja tullaan takaisin kotiin nukkumaan. Illalla ajatuksissa pyörii, milloin olisi seuraavan kerran luvassa jotakin ”kivaa”, tai muuten vain haaveillaan esimerkiksi seuraavasta viikonlopusta. Tän haaveilun yhteydessä meistä tuskin monikaan miettii, mitä päivän aikana on saanutkaan aikaiseksi.

Erityisesti tänä päivänä, kun uskomattomilla suorituksilla kehuskelu nähdään normaalina ja jopa jollain tapaa esimerkillisenä, on oikeastaan väistämätöntä olla tuntematta riittämättömyyttä muihin verrattuna. Erääseen juuri käyneeseeni keskusteluun peilaten tämä ajatus on valloillaan jo tosi nuoresta iästä lähtien, ja se tuntuu jatkuvan keski-iän läpi joskus jopa vanhuuteen saakka. Aina pitäisi olevinaan olla enemmän seuraajia somessa, tehdä työt paremmin, pärjätä ja edetä opinnoissa nopeammin, saada huippuja työpaikkoja yhä nuorempana ja olla esimerkillisempi ihminen ylipäänsä. Ja kaiken tämän itsensä ruoskimisen keskellä meistä vähän liian moni unohtaa katsoa taakseen kaikkea sitä, mitä oikeasti on jo tehnyt kiitettävästi.

Riittämättömyys voi ulottua ja monesti ulottuukin ajatukseen siitä, ettei oma arki ole yhtä coolin oloista kuin jollakin toisella. Oma teoriani tähän on se, että meille on tarjolla liikaa informaatiota muiden ihmisten yksityiselämästä. Oon kirjoittanutkin aiemmin jo tekstin siitä, miksi esimerkiksi vaikuttajat haluavat nimenomaan keskittyä niihin elämän kohokohtiin sen tavallisen harmaan arjen sijasta. Ja koska jengi kertoo vain parhaista paloistaan, alkaa itse kukin tavallinen tallaaja miettiä, ettei omassa elämässä koskaan tapahdu mitään vastaavaa. Jos sunnuntai-iltana päällimmäinen ajatus on tyyliin "Ei helvetti, taas se sama oravanpyörä odottaa huomisaamuna", on mun mielestä pieni pysähtyminen kohdallaan. Miksi negatiivinen fiilis on niin vahva? Miksi "stabiili" tilanne tuntuu niin puuduttavalta? Mikään ei lopulta estä ketään tekemästä omasta arjesta hitusen kiinnostavampaa. 

Omalla kohdallani ainakin tulevaisuudessa häämöttävät tavoitteet - niin isot kuin ne pienimmätkin - voimaannuttavat ihan mielettömästi vaikeimpinakin hetkinä. Esimerkkinä voisin vaikka kertoa siitä, miten pahimmassa stressiahdistuksessani kolmen ison kouluprojektin deadlinea vastaan taistellessani mietin elokuussa odottavaa Flowta. Sitä fiilistä, niitä asuja ja sitä yleistä stressivapaata tunnelmaa mielessäni miettien sain hullun motivaatiopiikin, ja sain kuin sainkin hommat ajoissa tehtyä. Ja oikeastaan vielä ylimääräistäkin, minkä ansiosta pelasin itselleni vapaan päivän seuraavalle viikolle viettääkseni sen mun ystävän kanssa kirppistellen ja kahvitellen. Tadaa – arjen tylsyys taklattu. Toki ymmärrän sen, ettei esimerkiksi virkamiestehtävissä työskentelevillä arjen rutiinien muuttaminen ole ihan yhtä helppoa kuin vaikka päätoimisilla korkeakouluopiskelijoilla. Mun pointti kuitenkin on se, että pienillä muutoksilla omassa ajattelutavassa on jättimäinen merkitys sen kannalta, miltä elämä voi tuntua.

Monissa työpaikoissa on nykyään etätyömahdollisuus, joten miksi viettää se kotona, kun mahdollisuuksia työskentelyyn ei ole mitenkään rajattu? Mua ainakin inspiroi ihan eri tavalla istua ihmisvilinässä, esimerkiksi kahviloissa (varsinkin niissä, jotka ovat korkeissa rakennuksissa, joista voi tarkkailla kadun tallaajia.) Jos opiskelet aina samassa kirjastossa, kokeile vaihtaa maisemaa ja testaa miten se vaikuttaa sun oppimiseen. Tai jos työpaikkaa tai työskentelytapaa on vaikeaa tai mahdotonta muuttaa, voi muutoksen tehdä vaikkapa siihen työmatkaan. Jos normaalisti työmatka taittuu puhelinta selatessa tai kuulokkeet korvilla maisemia tuijotellessa, on vaihtoehtoina vaikkapa lukea kirjaa, kirjoittaa omaa kiitollisuuslistaa asioista, jotka tuntuvat olevan omassa elämässä kohdallaan, tai oikeasti vaikka vain meditoiden ja keskittyen omaan olemiseensa. Kaikki tämä voi kuulostaa joltain hölyn pölyltä, mutta jos ei näille asioille anna mahdollisuutta, tulee väkisin takerruttua kaikkeen tuttuun ja turvalliseen, mikä taas edesauttaa sitä oravanpyörämäistä tunnetta elämästä.

Ja vaikka miten kliseiseltä tuntuukin kuulla tämä, niin jos sun arki ei tunnu inspiroivalta tai vähintäänkin merkitykselliseltä, olet luultavasti tavalla tai toisella väärän sorvin ääressä. Näen itse vielä opiskellessani tärkeäksi miettiä tarkoin sitä, tuntuuko opiskelemani ala ja aiheet mielekkäiltä ja näenkö mahdollisissa työpaikoissa tarpeeksi haasteita ja kehittymismahdollisuuksia itselleni. Yksi syy siihen, miksi en ole kovin aktiivisesti hakenut kesätöitä esimerkiksi kaupan kassoilta tai siivousfirmoista on se, etten näe niissä riittävästi perspektiiviä omalle henkiselle kehitykselleni. Olen ennemmin se tyyppi, kenen on parasta pudota heti syvään päätyyn ja opetella räpiköimään. Se kasvattaa tehokkaimmin, ja vaikka alku olisikin kuluttava ja vaikea, on haaste lopulta ainoa asia, joka mua vie eteenpäin. Ja samaa ajattelua kannustaisin muitakin kannattamaan. Silloin oppii yhtä jos toista siitä, millaiseksi oman elämänsä on valmis rakentamaan.

Millaisia ajatuksia nämä mun avaamat mietteet juuri sussa herättää?

//Sorry guys, no English this time. In a nutshell I am writing about the feeling of an uninspiring daily lifestyle and introducing some ways to avoid it. I’m also discussing the topic of inadequacy of an individual today. The text ended up being super long in Finnish so I decided to leave it there for now. Maybe I will translate these thoughts in English another time.